Ihmeellistä. Olen hämmästynyt siitä, miten nopeasti kunto on palautunut talven laiskottelun jälkeen. Ihan ennallani (lue: siinä terässä kuin viime keväänä) tähän aikaan EN ole, mutta lähellä kuitenkin. Olin valmistautunut siihen, että kunnonkohotus olisi paljon raivostuttavampaa, tuskaisempaa ja hankalampaa. Voisin tietysti olla nopeampi ja ketterämpi, mutta ihan kaikkeahan ei voi heti saavuttaa.
Yritän opetella rennommaksi juostessani. Annan ajatusten lepatella minne sattuu, koitan olla murehtimatta sitä, miten paljon vielä on matkaa, miltä jalkani tuntuvat juuri nyt ja miltä hengitys kuulostaa. Aikaisemmin olen keskittynyt liikaa siihen, miten vastenmielistä juokseminen on, miten hiki valuu pitkin selkää, pohkeisiin pistää ja niin poispäin. Ei ehkä se ihanteellisin tapa juosta, voi kai sitä pinkoessaan miettiä positiivisia, eikä vain murehtia matkan määrää ja sadatella kallonsa sisällä. Voi olla, että motivaatio kärsii - etenkin jos se on jo ennestään heikko.
Kysehän ei ole siitä, etten jaksaisi. Juokseminen ei ole työlästä, ellei oteta huomioon ensimmäisten satojen metrien käynnistysvaikeuksia. Ensin jalkani tuntuvat puutuneilta ja väsyneiltä, selkää vihloo. Kun verryn, unohdan koipeni ja keskityn menemiseeni. Yhä enenevässä määrin olen kyennyt keskittymään musiikkiin korvissani, mietteisiin, jotka eivät millään tavalla liity ravaamiseen. Ja kun lakkaan pohtimasta juoksemista, siitä tulee automaatio, tila, jota ei tarvitse sen enempää ajatella. Siihen tilaan on ollut vaikeaa päästä, mutta nyt olen muljahtanut siihen välillä vahingossa! Ehkä siitä voi tulla jopa vallitseva olotila. Ja sittenhän ei enää ole huolia lainkaan.
Metsässä on helpompaa olla miettimättä hölkkäänsä, mutta kentällä kirmatessani en vieläkään pääse irti työläännyttävästä tavastani surra kierrosmäärää, jäljellä olevaa matkaa ja omaa kroppaani. Tartaanilla tiedän liian tarkkaan, missä kohtaa tavoitettani olen, miten monta kierrosta pitää vielä juosta, tunnen vastatuulen ja joka jumalan pompun, halkeaman ja purukumiläntin sisäradan pinnassa. Ärsyttää, jalkoja kiristää, kuuntelen kehoa ylivarovaisesti.
Onhan sitä tietysti lukenut ja kuullut siitä, miten paljon korvien väli vaikuttaa juoksuun, mutta on eri asia tietää kuin toteuttaa ja osata. Tai todella ymmärtää asia. Kun äkkää jotain tämänkaltaista, tuntee itsensä todella idiootiksi. Ai NÄIN helppoako se olikin? Miksei kukaan ole aiemmin kertonut?
