Nyt on jo keväisempää, kaikin tavoin. Lunta piisaa yhä pihoilla, metsissä ja pelloilla, mutta jalkakäytävät ovat sulia. Vielä reilu viikko sitten pystyi hiihtämään, olkoonkin, että ladulle oli rapissut puunkuorta, oksia, neulasia ja muuta luonnonmateriaa. Nyt ei hiihtourista ole tietoakaan ja pellonreunan ojissa virtaa harmaa ja haljunnäköinen vesi.

Otin kuukausikortin kuntosalille. Ihan vain ja ainoastaan juoksumaton takia. Maton avulla kun on helppoa koordinoida menoaan, saa aseteltua matkat ja vauhdit sekunnin tarkkuudella. Eikä ole väliä säästä, sisällä on vakiolämpötila ja takuupouta. Tyhjänjuokseminen on myös yllättävän meditatiivista. Voi antaa ajatuksen liitää, möllöttää maisemaa ikkunan takana tai keskittyä piiskaamaan itseään. "Kyllä sä vielä viisi minuuttia jaksat!", "Nyt vielä 20 kaloria helvettiin". Ja muuta yhtä turhaa.

Eilisiltana rapsuttelin koiriaista leuan alta. Yhtäkkiä se ponkaisikin pystyyn ja täräytti päänsä keskelle nenärustoani. Teki hivenen häijyä, vedet nousivat silmiin. Mitään ei kaiketi murtunut, mutta nokka on ollut kipiänä vielä tänäänkin ja tuntuu aavistuksen turvonneelta. Onneksi en sentäs saanut mustaa silmää muistoksi. (Otus kyllä pelästyi voivotteluani ja tuijotti hämmentyneenä, kun pitelin naamaani ja sadattelin.)

Olen ilmeisesti hyvin säilynyt. Kysyvät tänään Alkossa papereita. Hihi.