Olen vetkutellut pitkään blogin päivittämistä - aivan kuten montaa muutakin asiaa viime aikoina. Ei ole tapahtunut mitään mainittavaa, talvi on vetkutellut menemään pitkänä ja kylmänä. Eikä se perkeleen kevät osaa vieläkään saapua. Jos ei sada lunta tai räntää, on pakkasta. Ja jos ei pakkasta, niin kova tuuli ainakin.

 

Syksy ja talvi menivät laistaessa lenkkeilystä. (Joulun jälkeen alkoi pakkasjakso, jonka jälkeen podin flunssaa, sitkeää ja kiusallista. Pari viikkoa kului sairaslomalla, sain korvatulehduksenkin kaupampäälliseksi.) Lorvikatarri vaivasi. Milloin oli kylmää, milloin jäistä, milloin mitenkin.

 

Niin ikään olen väistellyt maalaamista. Mallikuvia olen kyllä haravoinut netistä, ja saksinut sopivia ties mistä lehdistä. Mutta se maalaussaldo: tähän mennessä yksi vaivainen sininen tausta öljyvärimaalaukseen. Jos siihen vielä saisi jatkettua tumman kuusikon ja miltei täyden kuun päälle, tulisi valmista...

 

Lenkkeilyä olen aloitellut tunnustellen. Lauantaina ylämäkivetoja, palauduin yllättävän nopeasti. Sunnuntaina hiihtoa muutaman kilometrin verran. Käsivarret, kylki- ja vatsalihakset ottivat vähän itseensä. Henkisella puolella pitää vielä toipua traumoista, jotka reippaat eläkeläishiihtäjät aiheuttavat. Onhan siinä kestämistä, kun luulee etenevänsä rivakkaa vauhtia, ja sitten joku papparainen kiilaakin ohi. Ja vauhdilla! Muutamassa hetkessä ohi humahtaneet ukko ja sukset katoavat horisonttiin, itse puolestaan tuntee sutivansa paikoillaan.

 

Pitäisi ostaa uudet juoksutossut. Vanhat Salomonit on paikattu jeesusteipillä sisäpuolelta, vaikka nyrhisin ukkovarpaan kynnen kuinka lyhyeksi, se kalvaa aina itsensä läpi kengän. (Talvi-Asicseissakin on jo palkeenkieli sisäpuolella.) Salomonien jälkeenkin olen omistanut yhdet Niket, mutta ne ovat vielä surkeammin reikiintyneet. Viis vuoren rispaantumisesta muuten, mutta kynnen raapimat lenkkarit eivät enää pidä vettä. En tajua, miksi ongelma koskee vain vasenta jalkaa. Silmämääräisesti pällisteltynä jalkateräni eivät eroa toisistaan mitenkään. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi sukat eivät hankaudu rikki, mutta tossut kyllä. Absurdia.

Kirjoja olen sentään lukenut. Simon Sebag Montefioren Stalin - Punaisen tsaarin hovissa on yhä kesken, mutta Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit tuli saatettua loppuun, samoin Olavi Virran elämäkerta (P. von Bagh). Jukka Rislakin Kauhun aika, Huovisen Joe-setä, sekä Absurdin suurvalta - jonka kirjoittajaa en tähän hätään muista - on nekin käyty läpi. Kesken on kaikenlaista: Montefioren Katariina Suuri ja Potemkin, Moskova 1941, Venäjän upseerit valkoisessa Suomessa, Heinrich Himmler Biographie... Ruotsiksi pitäisi "opiskella jotain", Kustaa Vaasan elämäkerta odottelee pöydänkulmalla.