Ensin oli märkää. Sen tähden lenkkipolusta tuli äkkiliukas kurakko - märät lehdet epämääräisen metsämuran päällä ovat yllättävän liukkaita. Sai väistellä veden- ja mullansekaista muhjua, hämärässä ei edes nähnyt kunnolla, missä on vetistä ja missä taas ei. Noiduin olosuhteita ja juoksin, kuten tavallista.

Vaan eipä pitäisi valittaa. Nyt maa on jäässä ja metsäpolun märät lammikot ovat kangistuneet tiukoiksi könkäreiksi, joita koristavat pyöränrenkaiden jättämät urat, jalanjälkikuopat ja muun liikehdinnän aiheuttamat urat, notkot ja harjanteet. Siihen verrattuna löysä metsänpohjavelli tuntuu yhtäkkiä hyvinkin kiitolliselta juoksuradalta.

Eittämättä routapintainen, mutta lumeton maa tuntuu silti luksukselta jos ja kun maa saa jossain vaiheessa lumisen loskapeitteen. Siinä vaiheessa rämmin menemään tuskastuneena ja haaveilen ruskeasta, homeisten lehtien peittämästä, kuuraisesta maasta, joka ei ole liukas tai märän lumen peitossa. Kesäisiä maisemia ei uskalla edes ajatella. Voiko olla totta, että joskus hölkkäilin pelkässä t-paidassa, capreissa ja lenkkitossuissa, vailla huolia vaatekerroksista, tuulenpitävistä käsineistä ja pimeästä? Ajattelen nyt jo kauhulla sitä, kun polusta on jäljellä pelkkä kapea, kaviouralta näyttävä väylä.

Lumen tultua kaikki muuttuu niin paljon vaikeammaksi, ainakin, jos tapajuoksemisesta puhutaan. Vaikka onhan lumikeli aina parempi vaihtoehto kuin luistinradaksi muuttunut hiekkatie vesisade-pakkanen-vesisade -kuurin jälkeen. Silloin sitä puolestaan haaveillaan puhtaasta puuterilumesta.

Kännykkäotos masentavan märästä maaperästä: