Miten onkaan jo nyt ikävä kesää! Valo, lämmin hiekka, auringon hautoman rautatien tuoksu, niitetty heinä. Vihreät pellot, alkukesän hämmentävän runsas kukkasato, paljaat käsivarret, sandaalit ja nautinto, kun helteisenä päivänä kulauttaa jäisen colan.
Oi mikä onni onkaan istua mökin rappusilla joskus aamutuimaan ja katsella yli pellon, kohti vehreänä päilyvää metsänreunustaa, katsella metsäkurjenpolvia, koiranputkia ja hennosti, miltei arasti kukkivia herukkapensaita. Puhumattakaan mielihyvästä, jonka kielon tuoksu tuottaa. Tai riemu, jonka pelkkä kirkuvien pääskysten tarkkailu tuottaa, vilkaisu yläviistoon ja siinä ne ovat, lähellä pilviä, joilla niilläkin tuntuu kesäaikaan olevan puhtaamman valkoinen sävy kuin muina vuodenaikoina.
Kaiken tämän ylläkyltäisyyen, autuuden ja riemun korvaa syys. Tuo talven ikävä esinäytös. Odotettavissa pimeyttä, märkyyttä ja ankeutta kuorrutettuna pakkasella, joka pakottaa vetämään vaatekerroksia ylle enemmän kuin on mukavaa. Valon katoaminen on turhauttavaa, ikävää ja depressiivistä, Mikään ruskaloisto ei riitä korvaamaan valoisia öitä ja pehmeää, kesäistä säätä.
Kesä on minulle alati kaivattu, tärkeä aika. Se tuntuu aina hupenevan, solahtavan käsien välistä olemattomiin. Yhtenä hetkenä se on täällä, kauan odotettuna, mutta liian lyhyenä ja hauraana. Se vaikuttaa kuluvan puolet nopeammin kuin muut vuodenajat. Jos talvea on jäljellä pari kuukautta, pakkasen ja lumen hyytämää mieltä se painaa kuin ikuisuus, mutta kesä on toisenlainen. Se lennähtää ohi kuin muuttolintu.
Ahdistun, kun ajattelenkin sitä, miten pitkään pimeä taas kestää. Tänä aamuna oli hämärää kun nousin, ja mitä pitemmälle syksy ehtii, sitä tummemmiksi ja pitemmiksi yöt käyvät. Sähkölamput ja muut kelmeät keinovalot eivät pysty ajamaan pimeää pois kunnolla. Se tulee ja asettuu paikoilleen.
En ole aikoihin maalannut, en vain saa aikaiseksi. Aloituskynnys on tavattoman korkea, selailen kyllä mielelläni malleja, mutta en edes puolitosissani ole yrittänyt mitään konkreettista. Sama ongelma juoksemisen kanssa. Uuvuttaa. Ulkopuoliset korostavat, miten 2600 metriä ei ole mikään mahdottomuus, mutta minua hermostuttaa ja kiukuttaa, koska tiedän tekeväni JOTAIN väärin. Mutta mitä?
