Lumi on kadonnut. Vielä alkuviikosta vakilenkin jyrkin alarinne oli liukas, mutta nyt jäästä ei ole tietoakaan ja olen siirtynyt takaisin keveämpiin kenkiin. Ehdin tässä pienen jääkauden aikana jo testata uudet talvikengät – Asicsin vaihdettavilla nastoilla varustettuihin tossuihin. Kalliit tohvelit, mutta talvisissa olosuhteissa ei kesäisillä lenkkikengillä tee mitään. En ole niitä uhkarohkeita, jotka sinnikkäästi liukastelevat menemään matalilla pohjakuvioilla. Verkkomainen, hengittäväksi suunniteltu päällysmateriaali on varsin toimiva heinäkuussa, mutta marrassohjoisella pururadalla siitä ei ole kuin haittaa. Tulee ikävä Gore-Texiä ja muita nykyajan kylmää ja vettä eristäviä kotkotuksia.
Tänään satoi, mutta vaatetus vettyi läpi vasta lenkin viimeisellä kolmanneksella. Ja jos pitää kahdesta huonosta vaihtoehdosta valita, niin ennemmin kevyt vesisade kuin pääkallokeli. Reipas vauhti ehkäisi kylmettymistä ja itseni surkuttelun sijaan keskityin musiikin kuunteluun. Huonompi keli pitää myös laiskimmat urheilijat pois metsästä, jolloin koko tien tukkivat sauvakävelijäryhmät, sinne tänne sinkoilevat kakarat ja hullut maastopyöräilijät ynnä muut haittatekijät eivät kohota vitutuskäyrää.
Kaikkein eniten karsastan sauvakävelyakkoja, jotka kävelevät kapealla tiellä leveästi rinnakkain, kuulevat ääntä takaansa, vilkaisevat olkansa yli ja näkevät kohti syöksyvän juoksijan. Jollain tasolla hölkkääjä ehkä rekisteröidään, mutta väistämistoimenpiteitä aistinvarainen skannaus ei aiheuta. Sivuun asteleminenhan voi keskeyttää kaikkein mehevimmän juoruamisen, tai ehkä vaarana on rytmin sekoaminen.
Mainittava on myös äidin kullat, joiden eteenpäin sotkemisesta puuttuu kuri ja tolkku. Vaahtosammutinta matalampi kakara harhailee jalan tai pyörällä tien laidasta toiseen ja on kaikkien takaa tulevien tiellä. Vanhempia tämä ei haittaa, kysehän on maailman navasta, jonka on annettava toteuttaa itseään myös kevyen liikenteen saralla. Korkeintaan voi mairealla äänellä hymistellä, että väistäs nyt Keijo-Kyllikki. Äidin pikku homekorva ei tietenkään piittaa kehotuksesta hittojakaan, vaan rämistelee menemään samalla hasardityylillä kuin ennenkin.
Kolmanneksi ärsytyslistallani nousevat Hirveän Tärkeät Urheilijat. Seuraryhmäryppäät jonkin nyppylän juuressa tekemässä mäkivetoja tai etenemässä hurjana häröpallona niin, ettei kukaan muu mahdu samalle tielle. Silloin kun on kyseessä tavoitteellinen harjoittelu, ei kuulu väistää, vaikka kyseessä olisikin yleinen paikka, jossa satunnainen urheilijakin saa treenata. Etikettiin kuuluu myös jyrätä päin, jos ei muu auta. Paha kyllä olen yhtä härkäpäinen ja juoksen tarpeen vaatiessa vaikka pahki suuriin urheilijalupauksiin, jos normaali huutelu ei auta. (Pyydän ensin latua varsin kiltisti ja ystävällisesti, jos se ei tuota tulosta, vaihdan vähemmän kohteliaaseen ilmaisuun.)
Totta kai yritän itse viimeiseen asti väistää toisia, mutta joskus napsahtaa kiinni, enkä myöskään suostu juoksemaan ojanpohjalla tai kiipeämään ohi puun kautta, jos pienellä sivuttaisliikkeellä mahtuisimme molemmat osapuolet samalle tienpätkälle.
(Nytkin olen hiilenä. Idioottien naapurien huolella suojattu wlan-verkko aiheuttaa häiriöitä mokkulayhteyteen. Kiva, että sentään joku samassa korttelissa pääsee nettiin. Kirjoittelen Wordilla tätä merkintää. Saas nähdä, koska kirjoitelman saa siirrettyä virtuaalimaailman uumeniin.
Menihän tässä vuorokausi, ennen kuin sain raapustukseni sivustolle!)
