sunnuntai, 15. toukokuu 2011

Hyp, hyp, hyp!

Ihmeellistä. Olen hämmästynyt siitä, miten nopeasti kunto on palautunut talven laiskottelun jälkeen. Ihan ennallani (lue: siinä terässä kuin viime keväänä) tähän aikaan EN ole, mutta lähellä kuitenkin. Olin valmistautunut siihen, että kunnonkohotus olisi paljon raivostuttavampaa, tuskaisempaa ja hankalampaa. Voisin tietysti olla nopeampi ja ketterämpi, mutta ihan kaikkeahan ei voi heti saavuttaa.

Yritän opetella rennommaksi juostessani. Annan ajatusten lepatella minne sattuu, koitan olla murehtimatta sitä, miten paljon vielä on matkaa, miltä jalkani tuntuvat juuri nyt ja miltä hengitys kuulostaa. Aikaisemmin olen keskittynyt liikaa siihen, miten vastenmielistä juokseminen on, miten hiki valuu pitkin selkää, pohkeisiin pistää ja niin poispäin. Ei ehkä se ihanteellisin tapa juosta, voi kai sitä pinkoessaan miettiä positiivisia, eikä vain murehtia matkan määrää ja sadatella kallonsa sisällä. Voi olla, että motivaatio kärsii - etenkin jos se on jo ennestään heikko.

Kysehän ei ole siitä, etten jaksaisi. Juokseminen ei ole työlästä, ellei oteta huomioon ensimmäisten satojen metrien käynnistysvaikeuksia. Ensin jalkani tuntuvat puutuneilta ja väsyneiltä, selkää vihloo. Kun verryn, unohdan koipeni ja keskityn menemiseeni. Yhä enenevässä määrin olen kyennyt keskittymään musiikkiin korvissani, mietteisiin, jotka eivät millään tavalla liity ravaamiseen. Ja kun lakkaan pohtimasta juoksemista, siitä tulee automaatio, tila, jota ei tarvitse sen enempää ajatella. Siihen tilaan on ollut vaikeaa päästä, mutta nyt olen muljahtanut siihen välillä vahingossa! Ehkä siitä voi tulla jopa vallitseva olotila. Ja sittenhän ei enää ole huolia lainkaan.

Metsässä on helpompaa olla miettimättä hölkkäänsä, mutta kentällä kirmatessani en vieläkään pääse irti työläännyttävästä tavastani surra kierrosmäärää, jäljellä olevaa matkaa ja omaa kroppaani. Tartaanilla tiedän liian tarkkaan, missä kohtaa tavoitettani olen, miten monta kierrosta pitää vielä juosta, tunnen vastatuulen ja joka jumalan pompun, halkeaman ja purukumiläntin sisäradan pinnassa. Ärsyttää, jalkoja kiristää, kuuntelen kehoa ylivarovaisesti.

Onhan sitä tietysti lukenut ja kuullut siitä, miten paljon korvien väli vaikuttaa juoksuun, mutta on eri asia tietää kuin toteuttaa ja osata. Tai todella ymmärtää asia. Kun äkkää jotain tämänkaltaista, tuntee itsensä todella idiootiksi. Ai NÄIN helppoako se olikin? Miksei kukaan ole aiemmin kertonut?

 

keskiviikko, 13. huhtikuu 2011

"...kun se loistavi lasten teille..."

En käsitä, miksi aina toisinaan päässäni soi jonkun (minkä?) joululaulun loppusäkeistö. Yritän kovasti miettiä, mikä ihmeen rallatus on kyseessä, mutta en kykene hahmottamaan, miten laulu oikeastaan alkoikaan. Muistan vain, että se loppuu näin: "Syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen, hohde määrätön siitä lähti, viel' on auvona ihmisten. Kun se loistavi lasten teille, päilyy järvet ja kukkii haat. Kuusen kirkkahan luona heille siintää onnelan kaukomaat..."

Lapsista puheenollen: olen määrättömän tyytyväinen siihen, ettei minulla ole jälkikasvua. Joka kerran kaupungilla kävellessäni siunaan itseäni sen johdosta. Mikä vapaus! Ei kitiseviä, tahmaisia, rasittavia tenavia pyörimässä jaloissa. Ei vanhempainiltoja, ei syntymäpäiväkestejä, ei retkiä muumilaaksoon, ei huutoa, sotkettua kotia ja lastentauteja. Ei paskavaipparoskiksia, ei kurahousuja, ei käninää, tappelua nukkumaanmenosta ja ties mitä paskaa. Ei tarvitse keksia huvitusta jälkikasvulle, saa nukkua viikonloppuisin pitkään, ei tarvitse raahata ketään väkisin pois leluosastolta, ei tarvitse lukea kuvakirjoja miljoonanteen kertaan...

En keksi ainuttakaan hyvää syytä, miksi hankkia lapsia. Pidän liikaa vapaudestani, antiikkiesineistäni, siististä kodista. Koira on paljon miellyttävämpi seuralainen, kuten eläimet yleensäkin. Ne eivät mangu kalliita syntymäpäivälahjoja, vetoa siihen, miten muillakin on, miten muutkin saavat... Ne eivät koulukiusaa tai ole kiusattuja. Niillä ei ole joulu- tai kevätjuhlia. Ne rakastavat ehdoitta. Niillä ei ole kyselykausia. Ne eivät riko tavaroita tahallaan.

Vihaan kaupoissa, julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä kirkuvia lapsia, lapsia, jotka eivät osaa olla hiljaa. Lapsia, joiden meuhkaamiseen ei kiinnitetä mitään huomiota. Kakaroita, jotka lääppivät joka jumalan paikan. Tenavia, jotka juoksevat ympäriinsä kuin päättömät kanat. Niitä penskoja, jotka eivät väistä, vaan möllöttävät keskellä tietä, koska vanhemmat eivät välitä, missä jälkikasvu surffaa. Lapsia, joille annetaan periksi, kun ne huutavat tarpeeksi kauan.

Helpottipa.

 

lauantai, 9. huhtikuu 2011

Tyrmäys!

Nyt on jo keväisempää, kaikin tavoin. Lunta piisaa yhä pihoilla, metsissä ja pelloilla, mutta jalkakäytävät ovat sulia. Vielä reilu viikko sitten pystyi hiihtämään, olkoonkin, että ladulle oli rapissut puunkuorta, oksia, neulasia ja muuta luonnonmateriaa. Nyt ei hiihtourista ole tietoakaan ja pellonreunan ojissa virtaa harmaa ja haljunnäköinen vesi.

Otin kuukausikortin kuntosalille. Ihan vain ja ainoastaan juoksumaton takia. Maton avulla kun on helppoa koordinoida menoaan, saa aseteltua matkat ja vauhdit sekunnin tarkkuudella. Eikä ole väliä säästä, sisällä on vakiolämpötila ja takuupouta. Tyhjänjuokseminen on myös yllättävän meditatiivista. Voi antaa ajatuksen liitää, möllöttää maisemaa ikkunan takana tai keskittyä piiskaamaan itseään. "Kyllä sä vielä viisi minuuttia jaksat!", "Nyt vielä 20 kaloria helvettiin". Ja muuta yhtä turhaa.

Eilisiltana rapsuttelin koiriaista leuan alta. Yhtäkkiä se ponkaisikin pystyyn ja täräytti päänsä keskelle nenärustoani. Teki hivenen häijyä, vedet nousivat silmiin. Mitään ei kaiketi murtunut, mutta nokka on ollut kipiänä vielä tänäänkin ja tuntuu aavistuksen turvonneelta. Onneksi en sentäs saanut mustaa silmää muistoksi. (Otus kyllä pelästyi voivotteluani ja tuijotti hämmentyneenä, kun pitelin naamaani ja sadattelin.)

Olen ilmeisesti hyvin säilynyt. Kysyvät tänään Alkossa papereita. Hihi.

 

torstai, 31. maaliskuu 2011

Keväänperkele

 

Ei tule kesä Suomeen, vieläkään. Nyt on aamu ja mittari näyttää tylysti -12 astetta, vaikka aurinko paistaa kuin hullu. Kadut ovat kestojäässä, vain pieniä läikkiä kauan kaivattua asfalttia on näkyvissä.

Varusmiehet piipertävät edelleen pakkastakki yllä ja karvahattu päässä, kevät ei siis edisty Rykmentissäkään. Oikaistessani gonapolulta komppanialle sain olla jatkuvasti tarkkana, etten olisi ollut perseelläni. Tupakkapaikalle vievän polun päässä on oikea Garmisch-Partenkirchenin hyppymäki lumikasan muodossa. Kasa itsessään on jäätynyt kovaksi möhkäleeksi, joten on viisainta varoa ja laskeutua vuorelta alas jonkinnäköisellä kyykkyliukutekniikalla. (En ymmärrä, miten tupakoijat jaksavat kavuta kyseisen luonnonesteen yli monta kertaa päivässä.)

Päivystyksen vaihtajat kävivät äsken toimistossa, muuten on hiiiiiljaista. Sotilaspoliisit riehuvat jossain etelän suunnassa loppusotaansa, osa porukasta on lomalla. Sikäli on mukavaa, että maailman idioottimaisin radiokanava - heti Novan jälkeen - eli Radio Rock ei pauhaa. Sain siis vapautuksen kanavan infantiileista aamujuontajista ja siitä kääpiökokoisesta soittolistasta, jota ne siellä rockhelvetissään suosivat. Ei haittaa, vaikka en ikuna enää kuulisi Volbeatin Fallenia! Ei!

Suunnitelmia: pitää käydä ostamassa kuntosalille kuukausikortti. 38 euroa, kiitos. Vielä kun saisi jostain ostettua intoa kuntoiluun, ottaisin sitä kilon noin alkajaisiksi, kiitos.

tiistai, 29. maaliskuu 2011

Laiskuuden multihuipentuma

 

Olen vetkutellut pitkään blogin päivittämistä - aivan kuten montaa muutakin asiaa viime aikoina. Ei ole tapahtunut mitään mainittavaa, talvi on vetkutellut menemään pitkänä ja kylmänä. Eikä se perkeleen kevät osaa vieläkään saapua. Jos ei sada lunta tai räntää, on pakkasta. Ja jos ei pakkasta, niin kova tuuli ainakin.

 

Syksy ja talvi menivät laistaessa lenkkeilystä. (Joulun jälkeen alkoi pakkasjakso, jonka jälkeen podin flunssaa, sitkeää ja kiusallista. Pari viikkoa kului sairaslomalla, sain korvatulehduksenkin kaupampäälliseksi.) Lorvikatarri vaivasi. Milloin oli kylmää, milloin jäistä, milloin mitenkin.

 

Niin ikään olen väistellyt maalaamista. Mallikuvia olen kyllä haravoinut netistä, ja saksinut sopivia ties mistä lehdistä. Mutta se maalaussaldo: tähän mennessä yksi vaivainen sininen tausta öljyvärimaalaukseen. Jos siihen vielä saisi jatkettua tumman kuusikon ja miltei täyden kuun päälle, tulisi valmista...

 

Lenkkeilyä olen aloitellut tunnustellen. Lauantaina ylämäkivetoja, palauduin yllättävän nopeasti. Sunnuntaina hiihtoa muutaman kilometrin verran. Käsivarret, kylki- ja vatsalihakset ottivat vähän itseensä. Henkisella puolella pitää vielä toipua traumoista, jotka reippaat eläkeläishiihtäjät aiheuttavat. Onhan siinä kestämistä, kun luulee etenevänsä rivakkaa vauhtia, ja sitten joku papparainen kiilaakin ohi. Ja vauhdilla! Muutamassa hetkessä ohi humahtaneet ukko ja sukset katoavat horisonttiin, itse puolestaan tuntee sutivansa paikoillaan.

 

Pitäisi ostaa uudet juoksutossut. Vanhat Salomonit on paikattu jeesusteipillä sisäpuolelta, vaikka nyrhisin ukkovarpaan kynnen kuinka lyhyeksi, se kalvaa aina itsensä läpi kengän. (Talvi-Asicseissakin on jo palkeenkieli sisäpuolella.) Salomonien jälkeenkin olen omistanut yhdet Niket, mutta ne ovat vielä surkeammin reikiintyneet. Viis vuoren rispaantumisesta muuten, mutta kynnen raapimat lenkkarit eivät enää pidä vettä. En tajua, miksi ongelma koskee vain vasenta jalkaa. Silmämääräisesti pällisteltynä jalkateräni eivät eroa toisistaan mitenkään. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi sukat eivät hankaudu rikki, mutta tossut kyllä. Absurdia.

Kirjoja olen sentään lukenut. Simon Sebag Montefioren Stalin - Punaisen tsaarin hovissa on yhä kesken, mutta Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit tuli saatettua loppuun, samoin Olavi Virran elämäkerta (P. von Bagh). Jukka Rislakin Kauhun aika, Huovisen Joe-setä, sekä Absurdin suurvalta - jonka kirjoittajaa en tähän hätään muista - on nekin käyty läpi. Kesken on kaikenlaista: Montefioren Katariina Suuri ja Potemkin, Moskova 1941, Venäjän upseerit valkoisessa Suomessa, Heinrich Himmler Biographie... Ruotsiksi pitäisi "opiskella jotain", Kustaa Vaasan elämäkerta odottelee pöydänkulmalla.