Olen potenut muutamana viime päivänä epämääräistä huonoa omaatuntoa. Ihan kuin olisi velvollisuuksia hoitamatta.

Koska olen nyttemmin ahkera juoksija, joka kiltisti nyörittää tossut arkipäivittäin jalkaansa ja lähtee hikoamaan, hermostun, kun en pääsekään lenkille. Ei sillä, että edelleenkään pitäisin juoksemisesta. Ei, treenaaminen ei ole minusta kovinkaan hauskaa. Sen sijaan olen jäänyt koukkuun siihen voiman- ja riemuntunteeseen, jonka kokee älytessään, että on oikeasti hyväkuntoinen.

Juoksemisen sijasta olen viime perjantaista lähtien sairastanut eräänlaista light-flunssaa. Se ei ole lehdissä hehkutettua sikainfulenssaa, vaan joku vähemmän ärhäkkä ja nimetön räkätauti. Tai ei oikeastaan edes räkäsellainen, koska nokkani ei ole ollut tukossa koko aikana. Vähintään toinen sierain on koko ajan avoinna ilmastoinnin hoitamiseen. Ääni on tosin kadonnut, raakun kuin ärtynyt varis. Yskin silloin tällöin.

Ikävintä pikaflunssassa on yleinen voimattomuus. Hikoilen älyttömästi pienestäkin liikunnan tapaisesta ponnistuksesta ja juon mehua litroittain. Kahden kilometrin koiranulkoilutuslenkkiä tutulla metsäpolulla sävytti kiukku (miksen jaksa!) ja väsymys, ylämäissä sydän sykki kovaa ja korkealta. Ällöttävää. Normaali eläminen, kävely ja muu vähän virtaa vaativa toiminta onnistuvat kuten muulloinkin.

Mutta siltikään en ole "tarpeeksi" kipeä, en pode kuumetta, enkä makaa koko päivää sängyssä. Sen takia olen äkäinen juoksemattomuudestani. Tiedän kyllä, että en jaksaisi pitää yllä normaalia tahtiani ja senkin tiedostan, että treenaaminen tässä tilassa on typerää, ellei jopa vaarallista. Jälkitaudit ja sydänlihastulehdukset ja ties mitkä vaivat uhkaavat uppiniskaista toipilasta. Eikä kuntokaan laske muutaman päivän aikana.

Siltikin olen hermostunut ja ärtynyt, ilmeisen vieroitusoireinen endorfiininarkomaani siis.

 

Urholla kävi riekkumisvieras: leikkikaveri Isla, saksanpaimen sekin.