Huhhuijaa! Luonteeni mukaisesti jätin ihan ensimmäisen henkilökohtaisen taidenäyttelyni loppuvalmistelut viime tinkaan. Mistään suurellisestahan ei toki ole kyse, kunhan nyt teelmiäni asetellaan esille kaupunginkirjaston yläkertaan kesäkuun ajaksi, mutta vaivihkaa olen kuitenkin nokka pystyssä ja sirkeällä mielellä. Tarkoituksena on myös laittaa näyttelyn oheen vieraskirja ja toivon tosiaan, että ihmiset laittaisivat siihen myös puumerkkinsä.

Tänä viikonloppuna tein kaksi viimeistä työtä (Duudsonien Jarppi, ja pieni sininen sammakko). Pakkomaalaaminen ei ole hauskaa, mutta halusin saada ao. kuvatukset valmiiksi ja kehyksiin. Pitäisi myös saada aikaiseksi kaksi tilaustyötä, joiden kanssa olen vätystellyt koko kevään. Ärsyttää ja hävettää, tiedän kyllä, että kyse ei ole kuin maalarin mukavuudenhalusta. Mallit, tarvikkeet ja tilat ovat valmiina. Ja lupaus sitoo.

Jotenkaan sutiminen ei viime aikoina ole tuntunut houkuttelevalta. Keskittymiskyky on olematon, mielummin nukun tai luen. Jopa juoksulenkille lähteminen vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin taiteilu. Ja se on aika paljon se!

Tarkoitus olisi nyt myös lisätä juoksukertoja (tai liikuntaa yleensä) kaksi kertaa päivässät tapahtuvaksi, mikä kieltämättä riipii henkisesti. Näin on kuitenkin tehtävä, mikäli mielin päästä tavoitteeseeni. Inhoan syvästi ja katkerasti erityisesti kentällä harjoittelemista, ja nimenomaan sitä pitäisi tehdä enemmän. En tiedä miksi kehän kiertäminen on paljon vaikeampaa kuin pururadalla ravaaminen.