Ah. Elämä räkäkirnuna on  miltei ohi tältä erää. Eilen kävin ensimmäistä kertaa juoksemassa. Olin varautunut siihen, että joudun pitämään a) hinkumistaukoja, b) tukehdun limaan (jota riittää edelleen), mutta selvisinkin odottamattoman hienosti. Ei tarvinnut levätä ja keuhkotkin tekivät yhteistyötä. Hivenen kyllä pidin normaalia säännöstellympää vauhtia. Aikaakaan en viitsinyt kytätä.

Tie hiekkakuopan vieressä on nykyään lehtien ja liejun sekainen ura, tämä selvisi aamupuolella koiraa lenkittäessä. Siispä suuntasin toiselle vakimaastolleni. Se on aina ja ikuisesti varma valinta, tuuli ei tunnu ja pohja on aina kunnossa. Ainoa vika ko. lenkissä on se, että talvisin se on varattu hiihtäjille (ihan kuin sivakoitsijoille nyt ei muualla latuja piisaisi, krhm).

Olen hukannut valmiiksi luonnostelemani kuvan johonkin jemma -nimiseen paikkaan, mikä piruuttaa. Selkeästi muistan laittaneeni sen johonkin ns. järkevään talteen, mutta missä tämä fiksu kätkö sijaitsee, se onkin sitten toinen juttu. Ikinä ei pitäisi järjestellä tavaroita, lievästä kaaoksesta kaikki löytyy parhaiten. Epäilemättä kuva löytyy silloin, kun etsin jotain toista kateissa olevaa juttua...