Yritän opetella rennommaksi juostessani. Annan ajatusten lepatella minne sattuu, koitan olla murehtimatta sitä, miten paljon vielä on matkaa, miltä jalkani tuntuvat juuri nyt ja miltä hengitys kuulostaa. Aikaisemmin olen keskittynyt liikaa siihen, miten vastenmielistä juokseminen on, miten hiki valuu pitkin selkää, pohkeisiin pistää ja niin poispäin. Ei ehkä se ihanteellisin tapa juosta, voi kai sitä pinkoessaan miettiä positiivisia, eikä vain murehtia matkan määrää ja sadatella kallonsa sisällä. Voi olla, että motivaatio kärsii - etenkin jos se on jo ennestään heikko.

Kysehän ei ole siitä, etten jaksaisi. Juokseminen ei ole työlästä, ellei oteta huomioon ensimmäisten satojen metrien käynnistysvaikeuksia. Ensin jalkani tuntuvat puutuneilta ja väsyneiltä, selkää vihloo. Kun verryn, unohdan koipeni ja keskityn menemiseeni. Yhä enenevässä määrin olen kyennyt keskittymään musiikkiin korvissani, mietteisiin, jotka eivät millään tavalla liity ravaamiseen. Ja kun lakkaan pohtimasta juoksemista, siitä tulee automaatio, tila, jota ei tarvitse sen enempää ajatella. Siihen tilaan on ollut vaikeaa päästä, mutta nyt olen muljahtanut siihen välillä vahingossa! Ehkä siitä voi tulla jopa vallitseva olotila. Ja sittenhän ei enää ole huolia lainkaan.

Metsässä on helpompaa olla miettimättä hölkkäänsä, mutta kentällä kirmatessani en vieläkään pääse irti työläännyttävästä tavastani surra kierrosmäärää, jäljellä olevaa matkaa ja omaa kroppaani. Tartaanilla tiedän liian tarkkaan, missä kohtaa tavoitettani olen, miten monta kierrosta pitää vielä juosta, tunnen vastatuulen ja joka jumalan pompun, halkeaman ja purukumiläntin sisäradan pinnassa. Ärsyttää, jalkoja kiristää, kuuntelen kehoa ylivarovaisesti.

Onhan sitä tietysti lukenut ja kuullut siitä, miten paljon korvien väli vaikuttaa juoksuun, mutta on eri asia tietää kuin toteuttaa ja osata. Tai todella ymmärtää asia. Kun äkkää jotain tämänkaltaista, tuntee itsensä todella idiootiksi. Ai NÄIN helppoako se olikin? Miksei kukaan ole aiemmin kertonut?

Lapsista puheenollen: olen määrättömän tyytyväinen siihen, ettei minulla ole jälkikasvua. Joka kerran kaupungilla kävellessäni siunaan itseäni sen johdosta. Mikä vapaus! Ei kitiseviä, tahmaisia, rasittavia tenavia pyörimässä jaloissa. Ei vanhempainiltoja, ei syntymäpäiväkestejä, ei retkiä muumilaaksoon, ei huutoa, sotkettua kotia ja lastentauteja. Ei paskavaipparoskiksia, ei kurahousuja, ei käninää, tappelua nukkumaanmenosta ja ties mitä paskaa. Ei tarvitse keksia huvitusta jälkikasvulle, saa nukkua viikonloppuisin pitkään, ei tarvitse raahata ketään väkisin pois leluosastolta, ei tarvitse lukea kuvakirjoja miljoonanteen kertaan...

En keksi ainuttakaan hyvää syytä, miksi hankkia lapsia. Pidän liikaa vapaudestani, antiikkiesineistäni, siististä kodista. Koira on paljon miellyttävämpi seuralainen, kuten eläimet yleensäkin. Ne eivät mangu kalliita syntymäpäivälahjoja, vetoa siihen, miten muillakin on, miten muutkin saavat... Ne eivät koulukiusaa tai ole kiusattuja. Niillä ei ole joulu- tai kevätjuhlia. Ne rakastavat ehdoitta. Niillä ei ole kyselykausia. Ne eivät riko tavaroita tahallaan.

Vihaan kaupoissa, julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä kirkuvia lapsia, lapsia, jotka eivät osaa olla hiljaa. Lapsia, joiden meuhkaamiseen ei kiinnitetä mitään huomiota. Kakaroita, jotka lääppivät joka jumalan paikan. Tenavia, jotka juoksevat ympäriinsä kuin päättömät kanat. Niitä penskoja, jotka eivät väistä, vaan möllöttävät keskellä tietä, koska vanhemmat eivät välitä, missä jälkikasvu surffaa. Lapsia, joille annetaan periksi, kun ne huutavat tarpeeksi kauan.

Helpottipa.

Otin kuukausikortin kuntosalille. Ihan vain ja ainoastaan juoksumaton takia. Maton avulla kun on helppoa koordinoida menoaan, saa aseteltua matkat ja vauhdit sekunnin tarkkuudella. Eikä ole väliä säästä, sisällä on vakiolämpötila ja takuupouta. Tyhjänjuokseminen on myös yllättävän meditatiivista. Voi antaa ajatuksen liitää, möllöttää maisemaa ikkunan takana tai keskittyä piiskaamaan itseään. "Kyllä sä vielä viisi minuuttia jaksat!", "Nyt vielä 20 kaloria helvettiin". Ja muuta yhtä turhaa.

Eilisiltana rapsuttelin koiriaista leuan alta. Yhtäkkiä se ponkaisikin pystyyn ja täräytti päänsä keskelle nenärustoani. Teki hivenen häijyä, vedet nousivat silmiin. Mitään ei kaiketi murtunut, mutta nokka on ollut kipiänä vielä tänäänkin ja tuntuu aavistuksen turvonneelta. Onneksi en sentäs saanut mustaa silmää muistoksi. (Otus kyllä pelästyi voivotteluani ja tuijotti hämmentyneenä, kun pitelin naamaani ja sadattelin.)

Olen ilmeisesti hyvin säilynyt. Kysyvät tänään Alkossa papereita. Hihi.

Ei tule kesä Suomeen, vieläkään. Nyt on aamu ja mittari näyttää tylysti -12 astetta, vaikka aurinko paistaa kuin hullu. Kadut ovat kestojäässä, vain pieniä läikkiä kauan kaivattua asfalttia on näkyvissä.

Varusmiehet piipertävät edelleen pakkastakki yllä ja karvahattu päässä, kevät ei siis edisty Rykmentissäkään. Oikaistessani gonapolulta komppanialle sain olla jatkuvasti tarkkana, etten olisi ollut perseelläni. Tupakkapaikalle vievän polun päässä on oikea Garmisch-Partenkirchenin hyppymäki lumikasan muodossa. Kasa itsessään on jäätynyt kovaksi möhkäleeksi, joten on viisainta varoa ja laskeutua vuorelta alas jonkinnäköisellä kyykkyliukutekniikalla. (En ymmärrä, miten tupakoijat jaksavat kavuta kyseisen luonnonesteen yli monta kertaa päivässä.)

Päivystyksen vaihtajat kävivät äsken toimistossa, muuten on hiiiiiljaista. Sotilaspoliisit riehuvat jossain etelän suunnassa loppusotaansa, osa porukasta on lomalla. Sikäli on mukavaa, että maailman idioottimaisin radiokanava - heti Novan jälkeen - eli Radio Rock ei pauhaa. Sain siis vapautuksen kanavan infantiileista aamujuontajista ja siitä kääpiökokoisesta soittolistasta, jota ne siellä rockhelvetissään suosivat. Ei haittaa, vaikka en ikuna enää kuulisi Volbeatin Fallenia! Ei!

Suunnitelmia: pitää käydä ostamassa kuntosalille kuukausikortti. 38 euroa, kiitos. Vielä kun saisi jostain ostettua intoa kuntoiluun, ottaisin sitä kilon noin alkajaisiksi, kiitos.

Olen vetkutellut pitkään blogin päivittämistä - aivan kuten montaa muutakin asiaa viime aikoina. Ei ole tapahtunut mitään mainittavaa, talvi on vetkutellut menemään pitkänä ja kylmänä. Eikä se perkeleen kevät osaa vieläkään saapua. Jos ei sada lunta tai räntää, on pakkasta. Ja jos ei pakkasta, niin kova tuuli ainakin.

Syksy ja talvi menivät laistaessa lenkkeilystä. (Joulun jälkeen alkoi pakkasjakso, jonka jälkeen podin flunssaa, sitkeää ja kiusallista. Pari viikkoa kului sairaslomalla, sain korvatulehduksenkin kaupampäälliseksi.) Lorvikatarri vaivasi. Milloin oli kylmää, milloin jäistä, milloin mitenkin.

Niin ikään olen väistellyt maalaamista. Mallikuvia olen kyllä haravoinut netistä, ja saksinut sopivia ties mistä lehdistä. Mutta se maalaussaldo: tähän mennessä yksi vaivainen sininen tausta öljyvärimaalaukseen. Jos siihen vielä saisi jatkettua tumman kuusikon ja miltei täyden kuun päälle, tulisi valmista...

Lenkkeilyä olen aloitellut tunnustellen. Lauantaina ylämäkivetoja, palauduin yllättävän nopeasti. Sunnuntaina hiihtoa muutaman kilometrin verran. Käsivarret, kylki- ja vatsalihakset ottivat vähän itseensä. Henkisella puolella pitää vielä toipua traumoista, jotka reippaat eläkeläishiihtäjät aiheuttavat. Onhan siinä kestämistä, kun luulee etenevänsä rivakkaa vauhtia, ja sitten joku papparainen kiilaakin ohi. Ja vauhdilla! Muutamassa hetkessä ohi humahtaneet ukko ja sukset katoavat horisonttiin, itse puolestaan tuntee sutivansa paikoillaan.

Pitäisi ostaa uudet juoksutossut. Vanhat Salomonit on paikattu jeesusteipillä sisäpuolelta, vaikka nyrhisin ukkovarpaan kynnen kuinka lyhyeksi, se kalvaa aina itsensä läpi kengän. (Talvi-Asicseissakin on jo palkeenkieli sisäpuolella.) Salomonien jälkeenkin olen omistanut yhdet Niket, mutta ne ovat vielä surkeammin reikiintyneet. Viis vuoren rispaantumisesta muuten, mutta kynnen raapimat lenkkarit eivät enää pidä vettä. En tajua, miksi ongelma koskee vain vasenta jalkaa. Silmämääräisesti pällisteltynä jalkateräni eivät eroa toisistaan mitenkään. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi sukat eivät hankaudu rikki, mutta tossut kyllä. Absurdia.

Kirjoja olen sentään lukenut. Simon Sebag Montefioren Stalin - Punaisen tsaarin hovissa on yhä kesken, mutta Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit tuli saatettua loppuun, samoin Olavi Virran elämäkerta (P. von Bagh). Jukka Rislakin Kauhun aika, Huovisen Joe-setä, sekä Absurdin suurvalta - jonka kirjoittajaa en tähän hätään muista - on nekin käyty läpi. Kesken on kaikenlaista: Montefioren Katariina Suuri ja Potemkin, Moskova 1941, Venäjän upseerit valkoisessa Suomessa, Heinrich Himmler Biographie... Ruotsiksi pitäisi "opiskella jotain", Kustaa Vaasan elämäkerta odottelee pöydänkulmalla.

Miten onkaan jo nyt ikävä kesää! Valo, lämmin hiekka, auringon hautoman rautatien tuoksu, niitetty heinä. Vihreät pellot, alkukesän hämmentävän runsas kukkasato, paljaat käsivarret, sandaalit ja nautinto, kun helteisenä päivänä kulauttaa jäisen colan.

Oi mikä onni onkaan istua mökin rappusilla joskus aamutuimaan ja katsella yli pellon, kohti vehreänä päilyvää metsänreunustaa, katsella metsäkurjenpolvia, koiranputkia ja hennosti, miltei arasti kukkivia herukkapensaita. Puhumattakaan mielihyvästä, jonka kielon tuoksu tuottaa. Tai riemu, jonka pelkkä kirkuvien pääskysten tarkkailu tuottaa, vilkaisu yläviistoon ja siinä ne ovat, lähellä pilviä, joilla niilläkin tuntuu kesäaikaan olevan puhtaamman valkoinen sävy kuin muina vuodenaikoina.

Kaiken tämän ylläkyltäisyyen, autuuden ja riemun korvaa syys. Tuo talven ikävä esinäytös. Odotettavissa pimeyttä, märkyyttä ja ankeutta kuorrutettuna pakkasella, joka pakottaa vetämään vaatekerroksia ylle enemmän kuin on mukavaa. Valon katoaminen on turhauttavaa, ikävää ja depressiivistä, Mikään ruskaloisto ei riitä korvaamaan valoisia öitä ja pehmeää, kesäistä säätä.

Kesä on minulle alati kaivattu, tärkeä aika. Se tuntuu aina hupenevan, solahtavan käsien välistä olemattomiin. Yhtenä hetkenä se on täällä, kauan odotettuna, mutta liian lyhyenä ja hauraana. Se vaikuttaa kuluvan puolet nopeammin kuin muut vuodenajat. Jos talvea on jäljellä pari kuukautta, pakkasen ja lumen hyytämää mieltä se painaa kuin ikuisuus, mutta kesä on toisenlainen. Se lennähtää ohi kuin muuttolintu.

Ahdistun, kun ajattelenkin sitä, miten pitkään pimeä taas kestää. Tänä aamuna oli hämärää kun nousin, ja mitä pitemmälle syksy ehtii, sitä tummemmiksi ja pitemmiksi yöt käyvät. Sähkölamput ja muut kelmeät keinovalot eivät pysty ajamaan pimeää pois kunnolla. Se tulee ja asettuu paikoilleen.

En ole aikoihin maalannut, en vain saa aikaiseksi. Aloituskynnys on tavattoman korkea, selailen kyllä mielelläni malleja, mutta en edes puolitosissani ole yrittänyt mitään konkreettista. Sama ongelma juoksemisen kanssa. Uuvuttaa. Ulkopuoliset korostavat, miten 2600 metriä ei ole mikään mahdottomuus, mutta minua hermostuttaa ja kiukuttaa, koska tiedän tekeväni JOTAIN väärin. Mutta mitä?

Koko loppuviikon ja viikonlopun ajan on ollut mahdoton helle. Aurinko hellii Suomen kamaraa ja siinä sivussa ihmisiäkin. En valita, vaikka kuumuus tuntuukin joskus tukalalta. Kesä on vuoden paras aika ja valosta on syytä nauttia, kun sitä on kerrankin tarjolla. Helteestä vinkuminen kuuluu ihroihinsa hukkuville rasvapalloille, jotka eivät kestä päälle parinkymmenen asteen lämpötiloja. Laihduttakoot, saatanat!

Olen potenut edelleen akillesjänteen tulehdusta, tosin kinttu on nyt hu-u-u-omattavasti parempi. Se kestää parin kilometrin juoksumatkojakin, vain pieni ärtynyt tuike harjoittelun jälkeen paljastaa, että nilkan suunnalla on jokin pielessä. Kävelemisestä raaja ei ole moinaskaan, eikä pyöräilystä. Viikon koiranulkoilutuskieltokin on ollut historiaa jo 14 päivän ajan. (Urhon ulkoilut ovat painottuneet ilta-aikoihin, ei siitä ole liikuskelemaan lämpöä hohkaavilla asfalttikaduilla.) Iltaisin simahdan vahvoihin särkylääkkeisiin. Viva Sirtalud!

Huomenissa palaan työelämään. Rykmentti odottaa! Olen jo etsiskellyt tarpeellista palvelusesineistöä, mm. muistiinpanovälineitä, urheilujuomaa, särmärit, Leathermanin ja baretin. Hieman kihelmöi vatsassa - ja korvien välissä myös. Saas nähdä!

Tänä viikonloppuna tein kaksi viimeistä työtä (Duudsonien Jarppi, ja pieni sininen sammakko). Pakkomaalaaminen ei ole hauskaa, mutta halusin saada ao. kuvatukset valmiiksi ja kehyksiin. Pitäisi myös saada aikaiseksi kaksi tilaustyötä, joiden kanssa olen vätystellyt koko kevään. Ärsyttää ja hävettää, tiedän kyllä, että kyse ei ole kuin maalarin mukavuudenhalusta. Mallit, tarvikkeet ja tilat ovat valmiina. Ja lupaus sitoo.

Jotenkaan sutiminen ei viime aikoina ole tuntunut houkuttelevalta. Keskittymiskyky on olematon, mielummin nukun tai luen. Jopa juoksulenkille lähteminen vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin taiteilu. Ja se on aika paljon se!

Tarkoitus olisi nyt myös lisätä juoksukertoja (tai liikuntaa yleensä) kaksi kertaa päivässät tapahtuvaksi, mikä kieltämättä riipii henkisesti. Näin on kuitenkin tehtävä, mikäli mielin päästä tavoitteeseeni. Inhoan syvästi ja katkerasti erityisesti kentällä harjoittelemista, ja nimenomaan sitä pitäisi tehdä enemmän. En tiedä miksi kehän kiertäminen on paljon vaikeampaa kuin pururadalla ravaaminen.

Kevät on nousukurssissa. Luntahan tänä talvena riitti, riitti ja riitti. Edelleen parhaat juoksupolut ja kenttä ovat hangen peitossa, mutta toiveissa on, että ne sulavat piakkoin. Maankamaran paljastuminen on mahtava asia! Pakkanen ja hanki - kumpaakaan ei tule ikävä. Luovuin jo toppatakista ja pesin villasukat kesäsäilöön. On loistavaa, että ulkoillessa ei tarvitse topata kuin naparetkellä. Etelä-Suomessa asumisessa on kieltämättä puolensa.

Vakilenkki a on täynnä hyhmäistä lumimoskaa, koko matkalta. Hiihtäjät ovat jo kaikoneet tiehensä, mutta vielä ei meillä hölköttäjillä ole mitään asiaa metsäpoluille. Sitä joutuu tyytynään asfaltilla juoksemiseen ja sehän nyt on tyhmää kuin mikä. Liikaa tiellä olevaa väkeä, huono pohja, kuralammikoita, hiekoitussoraa, jota ei vielä ole lakaistu pois.

Mustarastaat huutelevat, tikka tärryttää katulampun kupua, wc:n lattialla hiippaili kummallinen, siirantapainen pikkueläin ja tomaatit puskevat lehtiä. Kaikki nämä asiat saavat ihmisen sirkuttamaan sisäisesti ja tuntemaan höpsähtänyttä riemua keväästä. Odottelen aikoja, jolloin ensimmäiset västäräkit ilmaantuvat.

Pitäisi hommata uudet juoksukengät. Ja adidassuperstarit ovat nekin kuluneet kantapäästä puhki. Kaikki vaikuttaa niin kovin nuhjuiselta ja virttyneeltä auringonpaisteessa. Kaamosaikaan ihan siedettäviltä näyttäneet rojut ovat kaatopaikkakamaa ja mustat vaatteet kumman harmahtavia. Eihän sen nyt näin pitänyt mennä!

Ja romanttinen höttö! Kuka ihme jaksaa kaavamaisia romansseja, sinkkuhöperryksiä ja kaikenmaailman shoppailumestarittaria? Robertsit, Steelet, Keseyt ja Deverauxit voisi kaikki kerätä takapihalle varhaista pääsiäisvalkeaa varten. Bensaa vain perään ja natsityylinen kirjarovio pystyyn. Samalla voisi heittää perään iänkaikkiset amerikkalaiset teknojännärit, sarjamurhaajakirjat ja poliittiset trillerit. Jäisi enemmän tilaa pohjoismaisille dekkareille ja Aurelio Zenille.  

Hienoakin sarjakuvaa luojan kiitos on olemassa. Guy Delslien (vai Deslien?) napakka matkakertomus Pohjois-Koreasta ja saman tekijän Burmaa käsittelevä julkaisu, vaikkapa. Äärimmäisen pelkistettyä, mutta täyttä tavaraa kannesta kanteen. Mämmilä. Ja se ovela sarjakuvanovelliteos, jonka tekijää en muista, mutta joka sisälsi Huovista, Hämäläistä ja kumppaneita...

Kirjoista iloa ovat aiheuttaneet viime aikoina Mark Levengoodin lyhyet, kolumnimaiset jutut, Heli Laaksosen Sekaherelmäpuu, aivan tärähtänyt dekkari nimeltä Käenlaulu, vielä kesken oleva Stalinin lapset, Miina Äkkijyrkän elämäkerta... Sekä poistokorista löytämäni Talvisodan historia 1-4, Paavilaisen Ratsuväki hyökkää!, Vienan tykit, - kuriositeettina mainittakoon vielä vlta -34 peräisin oleva Raittiuskirja, julman asenteellinen valistusopas, jossa on kosolti "avartavia" kuvia aiheesta.

Asiasta ties kuinka monenteen. Kylmä pakkassää jatkuu, nytkin miinus viittätoista höystää kylmä viima. Liki parinkymmenen asteen kylmyyttä on riittänyt jo päiväkausia ja pakkasta on muutoinkin ollut "liikaa" jo viikkokaupalla. Kaikki tuntuu kangistuvan ja jähmettyvän. Juokseminen on melko mahdotonta (viimeksi kävin hölkällä neljä päivää sitten, jolloin köpötin takaisin kaupungilta päin). Hyinen ilma pistelee keuhkoissa ja saa nenän limakalvot rutikuiviksi. Alusta kyllä olisi mainio, nastakengät pitäisivät hyvin, mutta naama ja hengityselimet eivät kestä... Ratsastamisesta on vain haaveiltu viime viikkoina.

Vaan kenties kevät tulee joskus. Siinä toivossa ostin jo tomaatinsiemeniäkin valmiiksi!